Saagani ”erilaisia ruokia valkokaalista” jatkuu vietnamilaisissa tunnelmissa. Limetti, kalakastike ja sokeri maustavat tämän kaaliraastesalaatin. Yleistuntuma on rapea, ainekset yksinkertaisia. Mun mielestäni tämä sopii yllättävän hyvin myös talvisiinkin tunnelmiin. Kirpeän ulkoilman kanssa pelaavat hyvin lautaselta löytyvät kirpeät maut. Koska salaatti on yksinkertainen, kirjoitin samalla vähän siitä, millaisia tunnelmia luonnontieteellinen museo (Luomus) ja heidän Juhlat metsässä -näyttely herättivät.

Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen tulkinta blogissa tästä aiheesta. Kesällä kokkasin hyvin samanlaista salaattia piknikevääksi. Kirjoitin reseptin nyt uudelleen, sillä 1) tämä on asteen helpompi versio aiheesta ja 2) muistuttaakseni että tämä raastesalaatti on hyvää ruokaa talvellakin. Tarjosin sen tällä kertaa jasmiiniriisin ja paistetun tofun kanssa. Paistettuun tofuun tuli teriyaki-henkinen kastike, kun kaadoin paistamisen lopussa päälle vähän soija/riisiviinietikka/sokeri-kastiketta.

Luonnontieteellinen museo – mahtava paikka

Salaatin ohella hehkutan parilla sanalla viikonlopun visiittiä Luonnontieteelliseen museoon. Olimme puhuneet lähestulkoon koko loman ajan, että pitäisi käydä siellä. Melkein meinasi jäädä käymättä. Tänään reissu kuitenkin onnistui, eikä väkeäkään ollut niin paljon, kuin mitä etukäteen pelkäsimme.

Niiden vaihtuva näyttely, Juhlat metsässä, joka käsittelee museon historiaa, on todella hyvä. Huomaa, että museotiimilläkään ei ole ihan helppoa jäsentää sitä, miten ilmastonmuutoksen aikana kuvataan suhdetta luonnon ja ihmisen välillä. Näyttelyiden sävy on muuttunut jo viiden, saati kymmenen vuoden aikana todella paljon.

2010-luvun alkupuolella rakennetuissa näyttelynosissa on vähän sitä henkeä, että tahdotaan kertoa siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa maailmaan – tällaista kansanvalistushenkistä tunnetta. Uskon kuitenkin, että lapsikävijät ja museon kokoelmantekijöiden pelisilmä ovat vaikuttaneet siihen, että uusissa näyttelyissä tunnustetaan, että ihmisille pitää tarjota myös toivoa. Ja että yksi tärkeä asia, joka luo tätä toivoa, ymmärrystä, on tutkimus.

Luomuksen satavuotisjuhlanäyttelyssä tutkimuksella tehdään maailmasta parempaa paikkaa. Ja tuodaan esille, miten kummallinen tutkimusmaailma joskus on: Lintujen tekemissä somepostauksissa ne ihmettelevät sitä, miten heidät on rengastettu ja miten heidän kakkojaankin tutkitaan. Lapsien annetaan tutustua mikroskopoinnin avulla maailmaan pienessä mittakaavassa. Kun tilassa kuuluu vielä luonnon ääniä, tunnelma on tosi harmoninen. Kontrasti varsinkin vanhimpiin näyttelyihin, missä korostetaan metsästäjä/saalis -asetelmaa on aika iso.

Esimerkiksi taistelevat metsot -maalauksessahan koirasmetsojen väliset suhteet esitetään tosi antagonistisina. Naaras on taustalla sinä lopullisena saaliina. En tiedä, miten ihmisiin vaikuttaa pitkällä tähtäimellä se, että he ovat katsoneet tällaisia maalauksia seinillään sen sijaan, että heillä olisi kuvia vähän harmonisemmasta yhteiselämästä. Esimerkiksi tätä maalauksesta on tehty kaikenlaisia tulkintoja, mukaanlukien talvisodan aikana Suomen ja Venäjän välisen suhteen symbolina.

Ihmettelimme myös kaukaista sukulaista, joka näytti tältä:

On sekin aika ihmeellistä, että joskus on ollut ensimmäinen nisäkäslaji!

Tämä nimenomainen peli lintujen suojelusta huvitti puolestaan aikuisia, jotka ovat viettäneet jonkin verran aikaa ekologisen mallintamisen kanssa:

Olin tosi fiiliksissä tuoreesta otteesta museon kokoelmatyössä. Ihailin sitä, että museosta oli rakennettu tietoisesti sellaista paikkaa, että sinne haluaa viedä oman lapsensa. Mutta joka ei kuitenkaan tarkoita sitä, että denialismia tutkimusta kohtaan – päinvastoin.

Tämä onnistui sillä, että nostetaan esille sellaisia asioita, joiden esittelystä ja joiden kanssa leikkimisestä tulee hyvä mieli. Voi ihailla sitä, miltä hyönteisten siivet näyttävät, millaisia kuvioita linnun sulkapeitteessä on. Ja jossa tarinassa on sellaisia piirteitä, että niistä voi kertoa jotain ehkä itsekin. Tai ainakin ihmetellä yhdessä maailman monimuotoisuutta: että on todellakin olemassa eläin kuten mursu. Sellainen on todella tärkeää. Odotan toiveikkaana, että tätä samaa henkeä tulisi myös muihin museoihin ja tiloihin, joissa ihmiset liikkuvat. Me kaikki tarvitsemme näitä turvallisia tiloja, joissa voi voimaantua ihan kaikessa rauhassa. Ihmiset osaavat rakentaa niitä niin paljon algoritmeja paremmin.

Rentoa uutta viikkoa!