Heipä hei – pitkästä aikaa! Ruokablogin vuosi 2024 lähtee nyt käyntiin. Toivottavasti kevät menee vähän aktiivisemmissa merkeissä kuin miten syksy sujui, nollan postauksen lukumäärällä 🙂 Mulla on takana harvinaisen kiireinen syyslukukausi. Nyt on aika höllätä ja hiljentää tahtia. Ja keskittyä siihen, mikä on käsillä tässä hetkessä. Asioita, joista saa iloa ja lohtua ja voimaa juuri nyt. Ruoan laittaminen sopii tähän kuvioon erinomaisesti. Lisäisin mukaan myös tanssimisen, soittamisen tai laulamisen. Ja ehkä myös piirtämisen, puutarhanhoidon ja kaikenlaisen muun puuhastelun, jota tehdään välittämättä niin tarkkaan siitä, onko lopputulos täydellinen vai ei.
Olen miettinyt viime kuukauden aikana omia arvojani tavallista seikkaperäisemmin. Tajusin sen, että kulttuurin tuottaminen – ihan sen kaikissa eri muodoissa, lähtien puheesta ja kirjoittamisesta – on mulle todella tärkeää. Ihmisten tuottama kulttuuri on sellainen, joka luo toivoa ja iloa maailmaan. Mielellään oikea kulttuuri, ei vaan sellainen jota tehdään verkkoon ja jossa iso osa työpanoksesta joutuu menemään some-markkinoinnin parissa.
Joskus on kivaa tuottaa kulttuuria yhdessä, kerätä lasten piirrustuksia seinälle. Ja joskus tehdä jotain vain itsekseen, tanssia kotona sen enempää miettimättä. Joskus on kivaa yrittää ilmaista ajatuksensa mahdollisimman seikkaperäisesti, toisena taas harrastaa sanaleikkejä.
Ruokablogi + vuosi 2024 = Yhä ajankohtaista
Ruoanlaitto on kiehtovaa siksi, että siinä yhdistyy niin monia erilaisia eri teemoja ja tavoitteita. Siinä hyödynnetään luonnon tarjoamia aineksia, pyritään arvostamaan ja nauttimaan niistä.
Kokkaamalla on mahdollista tuoda ihmisiä yhteen. Tehdä parasta niistä resursseista, mitä on tarjolla. Tarjota lääkettä sielulle ja ruumiille. Ruoasta kirjoittamalla ja reseptejä metsästämällä on mahdollista pitää huolta siitä, että voi vaikuttaa ainakin vähän siihen, että kaikki asiat elämässä eivät perustu vain algoritmien tai mainostajien tekemiin suositteluihin. Voi tehdä valinnan – kuten vaikka päättää, että ei lihaa omalle lautaselle – ja olla siinä mielessä ainakin vähän vapaa. (Tiedän, että monet näkevät lihan poiston ruokavaliosta vapauden rajoittamisena, mutta mulle vapaus menee myös näin päin – vapautena olla tekemättä jotain, joka ei tunnu hyvältä.) Ja luotsata paremmin eteenpäin omien allergioiden ja makumieltymysten kanssa.
Aloin kirjoittamaan ruokablogia korona-aikana, jolloin ruokaa laittamalla oli mahdollista kurottautua omaa keittiötä pidemmälle. Musta on edelleen kiinnostavaa kokata maailmaa lautasella. Monissa eri kulttuureissa on nerokkaita yksinkertaisia reseptejä. Kokatessa pääsee hyödyntämään eri aikojen satokausituotteita ja arvostamaan eri vuodenaikoja.
Mutta ajat muuttuvat. Joinain hetkinä arjen pyörittäminen ei voisi vähempää kiinnostaa, ja ruoanlaitto on sellaista, että siitä ei kyllä kuvia oteta. Sitä paitsi Suomessa on oikeasti aika harvinaista, että pöydän ääreen kokoontuisi isompi jengi syömään joka päivä.
On toki isompia trendejä. Viime vuosina ruoan hinta on noussut sen verran paljon, että se heijastuu ruoanlaittoon. Kaupassa ei kiinnosta niin paljon tarttua kalliisiin aineksiin. Jos nyhtökaurasta saa maksaa viisi euroa, niin se jää kyllä mulla hyllyyn. Miten sellaisessa ajassa kiinnostutaan ruoanlaitosta?
Siihen ei ole musta yhtä selkeää vastausta. Tällä hetkellä mua ei kiinnosta lainkaan niin paljon ruoanlaitto kuin mitä joskus. Sellaista se on. Olisi kiinnostavaa tietää, miten tätä ongelmaa ratkotaan ruoka-alalla ja keittokirjabisneksessä, mutta en ole ehtinyt tutustua skeneen yhtään viime vuoden aikana.
Ajattelin kuitenkin, että joskus on kiva vähän haastaa itseään. Meidän kaikkien pitää kuitenkin edelleen syödä.
Ruoanlaitto = vähän kuin runoutta
Olen aina ihaillut paljon ranskalaisen oulipo-ryhmän tekemiä kokeiluja. Ranskalaisista matemaatikoista ja runoilijoista koostuvat oulipo-ryhmäläiset asettivat itselleen kaikenlaisia sääntöjä ja rajoituksia. Ajatuksena on, että säännöt ja rajoitteet kasvattavat ihmisten luovuutta, vähän kuin Perecin Häviäminen-kirjassa, jossa ei käytetä kertaakaan e-kirjainta. Raymond Quenaun määritelmän mukaisesti ryhmäläiset ovat kuin ”rottia, jotka rakentavat labyrintin, josta he pyrkivät pakenemaan.”
Georges Perec toteutti oulipo-ajatusta kirjoituksissaan monin tavoin. Huikeassa Elämä – käyttöohjeessa hän määritteli 42 listaa, joissa jokaiseen kuului erilaista materiaalia. Näiden avulla hän kirjoitti ulos kokonaisen kerrostalon toiminnan. Kerrostalon, jonka keskushenkilö Bartlebooth valmistaa, kokoaa ja tuhoaa monta huolellisesti itse tekemäänsä palapeliä, pyrkien olemaan jättämättä toiminnastaan mitään jälkiä. Projekti muuttuu kuitenkin koko ajan vaikeammaksi.
En aio todellakaan ryhtyä tässä blogissa mihinkään 99-kohtaiseen systeeminrakennukseen. Sen sijaan aion ottaa paljon pienemmän sisällöllisen rajoitteen lähiajoille: voisin kokata kaalista enemmän. Tuntuu, että mulla on muutenkin koko ajan blogissa teemana se, että miten tehdään ruokaa niistä kaikkein klassisimmista aineksista – sipuleista, perunoista, linsseistä ja pavuista. Joten kaalikiinnostukseni on täydellisesti linjassa tämän ajatuksen kanssa.
Joten seuraavien kuukausien aikana pyrin kirjoittamaan tänne ainakin pari uutta kaalireseptiä. Mulla on muutamia kivoja pataruokia odottamassa. Sitä odotellessa voin suositella seuraavia, näille pakkassäille hyvin sopivia ruokia. Näitä meidän huushollissa on kokattu viime aikoina:
- Hot and sour -keitto : Suosittelen tätä vahvasti, jos haluaa improvisoida jotain nopeasti. Mukaan voi lisätä nuudeleita.
- Udon-nuudelikeitto : Ei ole kokattu, mutta olisipa kokattu! Japanilainen klassikkokeitto.
- Marokkolainen kasvispata : Hyvä työjuhta arjen pyörityksessä.
- Espanjalainen linssikeitto : Yksi tämän blogin suosituimmista resepteistä. Tehdään vihreisiin linsseihin.
Valoisaa uuden vuoden alkua!