Luumukiisseli 1920-luvun tunnelmissa

Perinteistä perinteisin luumukiisseli

Yksi oudohko asia Anna Olsonin 1920-luvun ateriasuosituksissa on suuri jälkiruokien määrä: kahden viikon ruokalistassa miltei jokaisen aterian jälkeen tarjotaan jälkiruoka.Miltei aina tuo ruoka on jonkinlainen kiisseli tai soppa. Esimerkiksi lahnahyytelön kanssa tarjottiin luumukiisseliä. Nykyisinhän luumukiisseliä pidetään ennen kaikkea joulun herkkuna – meillä päin myös reseptinä, joka kaivellaan esiin tuoreen äidin iloksi kun taloudessa on vastasyntynyt. Mutta voisihan luumukiisseliä syödä muutenkin, makua voi halutessa terävöittää lisäämällä mukaan vähän limettiä tai sitruunaa.

Tämänkin ruoan nimen kohdalla voidaan havaita erot Itä- ja Länsi-Suomen välillä. Itä-Suomessa (kuten kannaksella) on puhuttu useammin kiisselistä (< venäjän kisel’: hapahko jauhopuuro, hyytelö) kun taas Länsi-Suomessa näitä ruokia on kutsuttu useammin sopaksi ruotsin mukaan.

Luumusoppaa pidetään Suomessa ns. perinteisenä herkkuna ja jonain, mitä on syöty ns. aina. Suomalaisiin kotipuutarhoihin ensimmäiset luumupuut tulivat arkeologisten kaivausten perusteella 1450-luvulla, samaan aikaan kuin retiisi. Niitä ei kuitenkaan usein viljelty kaupalliseen käyttöön. Oletan, että Suomessakin kuivattujen hedelmien suosiota lisäsi se, kun niitä alettiin viljellä isommassa määrin Kaliforniassa 1880- ja 1890-luvulla.

Jotain osviittaa siitä, että luumut eivät olleet viime vuosisadan alkupuolella mikään kaikkein halvin herkku, antaa Savon Sanomien pikku-uutinen vuodelta 1915. Siinä kerrottiin että helsinkiläisessä päiväkodissa on annettu 3-6 -vuotiaille hoidokeille luumuista ja sokerista tehtyä makeaa soppaa, kunnes sokerin ja luumun kalleuden vuoksi tuo soppa oli vaihdettu ruisjauhovelliin. ”Hetki, jolloin tämä uudistus otettiin käyttöön, muodostui verrattain jännittäväksi”, lehti kertoo ja jatkaa:

”Vähitellen alkaa värähdellä suupieli siellä, toinen täällä. Jo alkaa kuulua nyyhkimistä pöydän takaa ja vihdoin joku tyttönen purskahtaa täyteen itkuun ja ilmaisee opettajatädille yhteisen surun syyn. Opettaja selitti miksi nyt ei makeaa saada ja kuinka kaikkien ihmisten täytyy tänä aikana luopua monesta herkusta, jota pitävät mieleisenä. Niin täytyy tehdä lastentarhanlastenkin.”

Tarinan sankariksi nousee lopulta nelivuotinen poika, joka tarttuu terhakkaasti lusikkaan: ”Samahan se on, mitä sitä ihminen syöpi, hän sanoi miehen kaikella vakavuudella, kaappasi lusikkansa velliä täyteen ja tyhjensi sen sitten poskeensa. Samassa oli toistenkin suru pois pyyhkäisty ja ruisvelli syötiin hyvällä ruokahalulla.”

Voi lapsiparkoja! Ymmärrän hyvin, miksi he näyttivät pitkää naamaa – kyllähän luumukiisseli ja ruisvelli painivat eri sarjoissa!

Kaksi reseptiä, nykyinen ja vuoden 1896 versio

(jatkuu kuvan alla)

Perinteisen luumukeiton valmistusmenetelmä oli hyvin yksinkertainen: kiehautetaan pussillinen luumuja vedessä kanelitangon kanssa, sitten lisätään perunajauhot vesitilkkaan sekoitettuna, vispataan kovasti jotta ei tule klönttejä. Mittasuhteet otin Marttojen ohjeesta. Kerma oli kaurakermaa. Tarjoillessa lisäsin happamien makujen ystävänä mukaan vähän limettiä. Mutta on sitruksia lisätty luumukiisseliin aiemminkin.

Vuonna 1896 Koti ja yhteiskunta (nro 10) lehdessä julkaistu resepti menee puolestaan seuraavasti: ”425 gr katriinaluumuja huuhdotaan haaleassa vedessä, survotaan siemenineen huhmarissa ja pannaan sitte kiehumaan 1 2/3 litraan vettä. Sekaan pannaan 100 gr sokeria, muutama kaneelipalanen, vähän sitruunankuorta, 34 gr jauhoja ja yhtä paljon voita. Puserretaan ruokasiivilän läpi ja viedään tarjolle paistetun leivän kanssa.”

Hyvää ruokahalua! Aiemmat Anna Olsonista ammentavat ohjeet löytyvät täältä ja täältä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *