Tällä kertaa en kirjoitakaan ruoasta! En nimittäin ole kokannut yhtään mitään reseptin arvoista viikkoihin! Teema menee siis vähän abstraktimman puolelle: se on näkymätön institutionaalinen työ. Ja se, miksi yhteisöt ovat tärkeitä. Minulle tuli eteen pitkästä aikaa vähän seesteisempi hetki. Joten ajattelin ottaa tilanteesta ilon irti. Ja kirjoittaa jotain vähän filosofisempaa ja henkilökohtaisempaa.

Olen tehnyt tänä vuonna paljon tapahtumajärjestämishommia – viimeisen parin viikon sisällä järjestimme kolme tapahtumaa. Työ on ollut ihan hauskaa. Mutta useampi viikko sähköpostien lähettelyä ja verkkoviestintää on kyllä rytmiltään aika erilaista tavanomaiseen tutkijankammioarkeen verrattuna.

Tässä samalla olen huomannut, että ruoanlaitossa ja tapahtumien järjestämisessä on paljon yhdistäviä piirteitä. Ne molemmat ovat yhteisöllistä toimintaa, toimintaa jota tehdään yhteisen hyvän vuoksi. Ne ovat myös molemmat esimerkkejä institutionaalisesta työstä, joka on ”ihmisten ja organisaatioiden tavoitteellista toimintaa, joiden tehtävänä on luoda, ylläpitää ja muuttaa instituutioita”. (Itse lähestyn tässä instituutioita aika konkreettisesti, ihmisten muodostamina yhteisöinä.)

Ruoka ei päädy itsestään pöydälle

Olen alkanut kiinnostua viime aikoina entistä enemmän ruoan tuotannosta ja valmistamisesta – siitä, miten ja millaisten vaiheiden kautta ruoka päätyy pöytään. Ja jos ymmärtää ruoan saamia sosiaalisia merkityksiä, ymmärtää paremmin myös yhteisöjä ja niiden toimintaa.

Miten yhteisöjä luodaan ja kannatellaan? Hyvin, hyvin usein ruoan ja juoman kautta. Ja kyse ole vain siitä, että ruoasta nautittaisiin yhdessä, jaettaisiin samanlaista makua tai vastaavaa. Päinvastoin! Oikean ruoan saaminen pöytään – ja seuran saaminen pöydän äärelle – vaatii usein hyvin paljon suunnitelmallisuutta. Varsinkin Suomessa, jossa ravintolakulttuuri on tosi ohutta. Ja on ollut niin pitkään tapana syödä kotona. Kuka sen ruoan siellä kotona oikein laittaa?

Catering ja pitopalvelut ovat tässä mielessä ihan arkkityyppinen esimerkki siitä, miten ruoan avulla voidaan luoda, kannatella ja muuttaa yhteisöjä. Mutta millaista tämä työ on? Onko se kaikkein arvokkainta työtä? Vai sittenkin näkymätöntä työtä, jonka arvostus lähentelee nollaa? Oli vastaus kumpi tahansa, se kertoo paljon siitä, miten hyvin yhteisömme voivat.

Ruoka ja tapahtumat – Kuka tarjoilee ja kenelle?

Tapahtumien järjestämisessä ja ruoanlaitossa on monia samanlaisia piirteitä:

Molemmissa tahdotaan koota porukka yhteen ja viettämään kivaa aikaa keskenään. Koitetaan houkutella heitä varaamaan aikaa jollekin. Pitämään heidän ympärillä olevia asioitaan tärkeänä. Tahdotaan herättää tunteita, ehkä tarjota jotain vähän yllättävää.

Ja jos ruoanlaitto tarkoittaa cateringia, yhdistävä piirre on myös siinä, että stara on lavalla ja itse seuraillaan sivummalla tilanteen kehittymistä.

Tämä roolitus vastaa helposti sitä, millaisiin rooleihin naisia yhä usein usein kasvatetaan. Jossa naisen yksi keskeinen hyve on hänen kykynsä kannatella ja auttaa muita eteenpäin. Henkilönä, jonka on hyvä osata tunnistaa muiden ihmisten vahvuudet, ja löytää tilaisuuksia jossa ne tulevat parhaiten esille. Monet ammatit, joissa näitä piirteitä tarvitaan – esimerkiksi henkilöston kehittämis- ja koulutustehtävät, kulttuurituottajat ja museoalan työt – ovat hyvin naisvaltaisia.

Mutta ei pidä jumiutua sukupuoleen liikaa, kuka vain voi saada tällaisen roolin 🙂

Tällainen ”toteuta itseäsi auttamalla muita” -mielenmaisema tulee tietysti erityisesti selvästi esille vanhemmuudessa. Jossa kuuluu asiaan esittää, että vanhemman ilo tulee siitä, että lapsi on iloinen. Mutta esiintyy tätä asennetta muuallakin – parisuhteissa, tietysti. Sekä myös työelämässä. Kaikissa suhteissa, joissa pyritään siihen, että tehdään asioita yhdessä.

Ruoanlaitto esitettiin korona-aikana aika yksilökeskeisenä asiana. Ruoanlaitto oli jotain, joka tapahtuu kodin seinien sisäpuolella, ja jonka kautta ihmiset voivat tarjota jotain kiinnostavaa omalle lähipiirille. Tämä kuvaaminen saattaa unohtaa meitä näkemästä, että ruoalla ei ole ainoastaan vahvistava vaan myös uutta luova sosiaalinen merkitys. Merkitys, joka tulee esille silloin, kun joku tuo maanantaina työpaikalle viikonlopun aikana leipomansa taatelikakun.

Siten ruoan valmistaminen on hyvin selkeää institutionaalista työtä. Työtä, jonka yksi tärkeä tehtävä on yhteisöjen luominen, vahvistaminen ja ylläpitäminen. Tämä tulee hyvin selvästi esille siinä nuoressa ihmisessä, joka on juuri muuttanut yhteen rakkaansa kanssa. Ja joka soittaa äidilleen sunnuntaiaamuna, että miten se mummun piirakkaohje oikein menikään.

Mutta millaista työtä tämä on? Osataanko sen rooli tunnistaa?

Vessojen siivous ja somemarkkinointi – häpeällisintä vai kunniallisinta hommaa?

Kaikki rakastavat sitä, kun tilaisuudet sujuvat hyvin. Että vessat ovat siistejä. Että tilaisuuteen valitulla puhujalla on jotain kiinnostavaa sanottavaa, ja että koko ohjelma ei ole pelkkiä miehiä lavalla. Että valot toimivat ja Zoom-yhteys ei pätki.

Se, että tämä onnistuu, vaatii sitä, että asioista pidetään huolta ja niistä välitetään. Se vaatii kahvien keittämistä; tavaroiden, ajatuksien ja ihmisten kuskaamista paikasta toiseen; sen päättämistä mitä syödään; aikataulujen miettimistä ylipäätään. Arkista toimintaa, josta glamour on usein hyvin kaukana. Työtä, jota tahdotaan hyvin mielellään vähätellä. Ja jota pidetään mielellään jopa häpeällisenä.

Monissa työtehtävissä on helppo tunnistaa, onnistuiko joku asia vai ei. Saiko poliisi rosvon kiinni? Paljonko illan aikana tuli myyntiä? Mutta illanviettojen ja tapahtumien kohdalla onnistumista on usein paljon vaikeampi mitata. Onnistumiskriteerit ovat usein aika epämääräiset. Mikä on tarpeeksi?

Esimerkiksi käy vaikkapa lakkiaiset. Mikä erottaa huonon ja erinomaisen juhlan toisistaan? Kuvitellaan tilanne: Huonoissa lakkiaisissa juhlasankari ilmestyy paikalle krapulassa. Paikalle on kutsuttu vieraita, jotka on pahoissa riidoissa keskenään. Kukaan ei ole ehtinyt koristella kakkua. Tiskaamista ei ole mietitty lainkaan, kukaan ei ole viihdyttämässä vieraita. Nämä kaikki ovat asioita, joihin olisi voinut puuttua järjestämällä asiat oikein. Onko sillä väliä?

Mitä eroa on sillä, että tuliko tapahtumaan 30 vai 60 henkeä?

Mitä eroa on sillä, onko puhe itse kirjoitettu vai jotain, minkä chatGPT kirjoitti eilisiltana?

Onko väliä sillä, ovatko juhlien karjalanpiirakat itse leivottuja, vai jos ne ovat pakastealtaasta?

Yksilön hyvinvointi ja yhteisön hyvinvointi: ristiriitaiset tavoitteet?

Tiedän, että monet ovat sitä mieltä, että ei asioiden tarvitse olla niin viimeisen päälle. Osa ei juhli syntymäpäiviään lainkaan. Ymmärrän tämän näkökulman – ainakin silloin, jos siihen ei sisälly sitä ajatusta, että joku muu sitten hoitaa hommat 🙂 Järkevät sanovat, että kannattaa valita taistelunsa: leipoa karjalanpiirakat itse ja hoitaa puhe ChatGPT:n kautta – tai päinvastoin, omien vahvuuksien mukaan.

Mutta silti: monet hauskimmista ja ikimuistoisimmista asioista vaativat tuekseen suunnittelua ja varautumista. Jopa spontaanisuus vaatii sitä, että sille on varattu tilaa ja aikaa. Spontaanisuus vaatii kiireisen arjen keskellä itse asiassa usein hyvin paljon ennalta varautumista.

Tästä päästään pohjimmaiseen kysymykseen: Miksi tehdä asioita, joista ensisijaisen hyödyn saa joku muu kuin itse?

Miksi käyttää ja rahaa aikaa siihen, että saa hyvän puhujan Yhdysvalloista Suomeen? Miksi käyttää aikaa ja rahaa suunnittelemalla piknikiä kaveriporukalle? Mitä väliä on sillä, onko tapahtumalla värit ja graafinen ilme kunnossa? Kannattaako viettää pari iltaa ommellen, jotta saisi itselleen ja lapselle samanlaiset mekot?

Olen miettinyt tätä paljon itse viime aikoina. En ole oikein löytänyt mitään yleispätevää vastausta. Aina voi esittää vaihtoehtoisen kysymyksen: ”Miksi et käytä enemmän aikaa sellaisiin asioihin, joista on hyötyä juuri sinulle?” Mitä siihen voi sanoa?

Kaikkea ei voi selittää. Tahtoisin kuitenkin yrittää.

Itse tahtoisin ajatella, että usein tuollaiset jutut ovat niitä asioita, jotka tekevät elämästä kaunista, hauskaa tai kiinnostavaa. Ja yleensä myös vähemmän yksinäistä. Ja se taas on tärkeää koska – – – no, mikä nyt elämässä ylipäätään on tärkeää?

Näkymätön työ ei ole saajalleen näkymätöntä

Yksi institutionaalisen työn ongelmista on se, etteivät ihmiset aina tunnista sen tekemistä niin hyvin. Työ näyttäytyy niin käytännöllisenä, että sitä ei arvosteta samalla tavalla kuin sitä visionäärisempää osuutta. Silloin institutionaalisesta työstä tulee helposti näkymätöntä.

Näkymätön työ on tullut osaksi arkista kielenkäyttöä viimeisten 30 vuoden aikana. Arlene Kaplan Daniels esitteli käsitteen vuonna 1987. Näkymättömyys viittaa tässä erityisesti yhteiskunnallisen tunnustamisen puutteeseen. En usko, että se lapsi, jonka kanssa tapellaan vaatteiden pukemisesta, pitää hoitajaansa kovin näkymättömänä…

Joinain idealistisempina hetkinä tahtoisin ajatella, että sekä cateringia että tapahtumien järjestämistä voi lähestyä lahjojen näkökulmasta. Lahjojen kiertokulku on vain pitkä. Minä en voi ikinä kokata lättyjä mummulleni. Mutta voin kokata niitä muille ihmisille, jopa hänen reseptillään.

En minä itse osannut nähdä silloin vuonna 2009 kun Slavoj Žižek kävi Suomessa, että joku oli hänetkin tänne järkännyt ja miten se oli tapahtunut. Kävin vain salissa, piirsin muistikirjaan kuvan hänestä ja lähdin pois. Mutta se inspiroi silloin, ja sai miettimään asioita vähän uudesta näkökulmasta. Joku antoi lahjan, en vain tiennyt kuka.

Jotkut palvelukset ovat sellaisia, että ne maksetaan takaisin vasta vuosikymmenten päästä. Ja aivan eri ihmisille. Ja joitain palveluksia tahtoisi kovasti yrittää maksaa takaisin, koskaan onnistumatta siinä…

Tässä mielessä palvelukset ovat jotain, jotka luovat, muuttavat ja ylläpitävät yhteisöjä. Siinä mielessä palveluksien tekeminen on yksi kunniakkaimmista asioista, joita ihminen voi tehdä.

Näkymätön työ voi tulla näkyväksi myös muille

Mutta tämä on vain toinen puoli asiasta.

Kaikki eivät näe, millaista suunnittelua sunnuntaipäivällinen vaati. Tai hallintohommien tekeminen hyvin, lomasuunnittelut, opetuksen valmistelu: miten paljon rahaa ja aikaa tämä kaikki vei?

Juttelin tästä asiasta vasta äitini kanssa. Hän on pyörittänyt cateringia koko elämänsä – siitä lähtien, kun sai 10-vuotiaana tehtäväkseen kokata sisarilleen päivällistä:

”Mikään ei merkitse niin paljon, kuin kehut henkilöltä, joka on kokenut kaiken saman”, hän sanoi, kertoessaan kehuista, joita oli saanut yrittäjäkollegaltaan. Tärkeää on se kiitos, jossa ymmärretään niitä lähtökohtia, sekä vaikeuksia joita on pitänyt selättää.

Tämä työ jää ulkopuolisilta herkästi näkemättä, oli ala mikä tahansa. Institutionaalisen työn tekijää kiitetään tosi helposti vain siitä osasta, joka on ihan näkyvillä. Kiitos näistä kahveista. Kiitos nopeasta vastauksesta. Ei osata nähdä taustalla ollutta suunnitelmallisuutta. Ei osata kysyä, että miten kahvipannu oli kuumana ja miksi kahvikuppi oli nyt minun edessäni.

Ja kun cateringista puhutaan, tähtenä loistaa aina joku muu kuin köksä. Se kuuluu pelin henkeen. Mutta entä, jos roolit jakaantuvat aina samalla tavoin, varsinkin yhteisössä joka esittää olevansa tasavertainen? Ilman aitoa vastavuoroisuutta? Jossa yksi järjestää muille synttärijuhlia, lähettää nimipäivinä tekstarin, mutta jonka omia juhlia kukaan ei muista?

Kaikki eivät osaa tai pysty tekemään kaikkea. En ala tässä väittämään sitä, että 80-vuotiaan syntymäpäiväsankarin pitäisi leipoa vuorollaan lapselleen synttärikakku. Mutta palveluksien tulisi kulkea yhteisössä ristiin rastiin. Pienissä eleissä, jotka ilmentävät sitä, että tässä pyritään yhdessä eteenpäin.

Sellainen yhteisö, jossa käyttäydytään kuin joku olisi toisille pysyvästi velkaa tai muuten vain aina auttavassa roolissa, on todella myrkyllinen.

Keskustelu voi muuttaa maailmaa

Oletan, että jokainen on sitä mieltä, että olisi tärkeää tukea niitä puolta itsessä ja muissa, joka tahtoo yhteisölle hyvää.

Näkymätön työ muuttuu näkyväksi, jos ihmiset tunnistavat sen olemassaolon. Se vaatii puhumista. Siitä kertomista, mitä asioita me kunnioitamme. Ja tehdä näkyväksi muiden tekemää työtä, joka on muuten vaarassa jäädä ilman riittävää tunnustusta. Silloin voimme luoda myös sääntöjä, jotka tukevat paremmin yhteisölliseen hyvään tähtäävää toimintaa.

Jotta näitä sääntöjä olisi mahdollista luoda, tahtoisin uskoa tässä asiassa myös ihan perinteiseen arvoja koskevaan keskusteluun. Ihmiset puhuvat ihan liian vähän siitä, minkälaisia tekoja he arvostavat ja minkä vuoksi. Millaista toimintaa he arvostavat muissa ihmisissä? Millaisia valintoja ja tekoja sinua lähellä olevat ihmiset arvostavat – ja jaatko sinä nämä samat arvostukset?

Mitä selkeämmin ilmaisemme sitä, mitä pidämme kauniina ja kunnioitettavina asioina, sitä todennäköisempää on, että saamme nauttia niistä asioista myös tulevaisuudessa.

Rentouttavaa viikonloppua!

PS: Tästähän tuli ihan superpitkä teksti! Näkee että viime hetkestä, kun olen voinut istua rauhassa alas, on jo joku hetki aikaa 🙂