Gazpacho on yksinkertaista kesäruokaa parhaimmillaan. Espanjalainen viileä keitto toimii erinomaisesti kuumilla keleillä ja tomaattisesongin ollessa parhaimmillaan. Sen valmistaminen on helppoa ja suoraviivaista. Koska keitto ei vaadi muuta kuin oikeiden vihannesten heittämistä blenderiin, en aio kirjoittaa tähän mitään pitkiä tekniikkasepustuksia. Sen sijaan aion hyödyntää tätä Espanja-teemaa ja hehkuttaa Javier Maríasin erinomaista kirjaa.

Hehkutuksen kohteena on Javier Maríasin romaani ”Rakastumisia” (Los enamoramientos). Suomennos on kymmenen vuoden takaa. Kirja on yksi Maríasin pääteoksista. Maríasia pidetään puolestaan yhtenä merkittävimmistä espanjalaisista nykykirjailijoista. Joten mistään undergroundista ei voida puhua sen enempää gazpachon kuin kirjankaan kohdalla.

Työvaiheet ovat seuraavat: aluksi valmistetaan keitto jääkaappiin tekeytymään. Sen jälkeen siirrytään kirjan pariin. Keittoreseptiin palataan uudelleen lopussa.

Aluksi: Keitosta

Tämä resepti on Claudia Rodenin erinomaisesta Med-keittokirjasta. Olen kokannut kirjasta ja Rodenilta aiemminkin. Viime kesänä tein hänen innoittamanaan perunasalaattia oliivitapenadella.

Tässä keittoreseptissä ei ole kuitenkaan mitään harvinaislaatuista. Se on linjassa useimpien andalusialaisten gazpacho-ohjeiden kanssa. Gazpacho on Andalusiasta peräisin oleva kylmä kasviskeitto, jonka tunnusomaisena piirteenä on, ettei mitään kasviksista kypsennetä etukäteen. Keittoa syödään laajasti varsinkin Espanjassa ja Portugalissa.

Käytän itse gazpachoon mielelläni sherryviinietikkaa. Sherryviinietikkaa ei ole aina kaikkein helpointa löytää, joten sen voi korvata myös punaviini- tai valkoviinietikalla.

Tein itse keiton blenderissä, ja sen vuoksi keitosta tuli ihanan silkkinen. Mutta tämä keitto onnistuu hyvin myös sauvasekottimella.

Ohjeeseen tulee vähän leipää, mutta leipä on vapaaehtoinen. Leipä voi olla kuivahtanutta, tai sen voi paahtaa ensin. Jätin sen nyt itse pois, ja rakenne pysyi mielestäni edelleen todella hyvänä ja riittävän paksuna.

Keskeisin jippo keitossa on odottaminen. Surruuttelun jälkeen keiton olisi hyvä viiletä ja mehustua jääkaapissa ainakin tunnin ajan. Keitto säilyy hyvänä jääkaapissa useamman päivän ajan, kunhan vain laitat sen kannelliseen rasiaan tai purkkiin. Tällä reseptillä keittoa tulee isompi määrä – kuudesta kahdeksaan annosta. Thdellä keiton tekemisellä ratkaiset siis useamman ruokailutilanteen.

Jos pelkkä kylmä keitto ei tunnu riittävän ruokaiselta, tee tämän kaveriksi vaikkapa klubileivät.

Rakastumisia, lähikirjaston hyllystä poimittuna

Javier Maríasin tuotantoa on suomennettu harmittavan vähän, vain kaksi teosta. Hänen teoksiaan on kuitenkin kehuttu todella paljon. Yritin tutustua hänen tuotantoonsa viime keväällä tarttumalla Sinun kasvosi huomenna -trilogian ensimmäiseen osaan. Luin sitä englanninoksesta.

Projekti jäi kuitenkin kesken. Juoni ei ole mikään selkein, vakooja-aiheet ovat usein vaikeita seurattavia. Ihailin kuitenkin jo siinä paljon kerrontatyyliä. Siinä oli lukuisia teräviä havaintoja ihmismielestä. Siitä, miten ihmiset toimivat ja mitkä asiat ohjaavat heitä. Miten he manipuloivat ja pettävät toisiaan tarinoiden avulla.

Maríasin kerrontatapa on paikoitellen todella filosofista. Ei tunnu kovin yllättävältä, että Maríasin isä Julián Marías oli filosofi. Hän oli José Luis Ortega y Gassetin oppilas, ja hänen tuotantoonsa kuului bestseller länsimaisen filosofian historiasta.

Loman kynnyksellä huomasin, että Javier Maríasilta oli julkaistu kaksi kirjaa suomeksikin. Nyt lukemani kirja oli Tarja Härkösen suomentama. Suomennos oli todella taidokkaasti tehty.

Jo ensimmäiseltä sivulta lähtien ilahduin huomatessani, että Rakastumisia-kirjassa on juuri samanlainen ajatuksiaherättävä kerrontatapa kuin aiemmin yrittämässä kirjassakin. Juoni oli kuitenkin tässä suoraviivaisempi. Kirja tempaisi niin mukaansa että luin sen yhden päivän sisällä.

Kirjassa on kaksi ikiaikaista teemaa: rakkaus ja kuolema. Alkupuoli käsittelee enemmän kuolemaa, loppupuoli rakkautta ja rakastumista.

Juoni – klassisia kuvioita

Juoni lähtee käyntiin heti ensimmäiseltä sivulta. Kertoja on seurannut pitkään täydellisen onnelliselta vaikuttavaa pariskuntaa, joka käy joka aamu hänen kanssaan samassa kahvilassa:

(”He puhuivat lakkaamatta, hauskuuttivat ja lietsoivat toisiaan aivan kuin olisivat juuri löytäneet toisensa, tutustuneet vasta hiljan sen sijaan että olivat lähteneet yhdessä kotoa, vieneet lapset kouluun ja laittaneet itsensä lähtökuntoon yhtä aikaa – ehkä jopa samassa kylpyhuoneessa – ja heränneet samassa sängyssä ja nähneet siinä kumpikin ensimmäiseksi puolison ankean hahmon, ja niin päivä toisensa jälkeen jo varsin monen vuoden ajan.”)

He näyttävät hyvin onnellisilta yhdessä. Kunnes yhtenä päivänä mies puukotetaan keskellä katua.

Romaanin kerrontatapa on todella rikasta ja pohdiskelevaa. Sekä kertoja että romaanin henkilöt saattavat ryhtyä halutessaan pitkään monologiin. Kerrontatavan vuoksi kirja ei sovi kovin hyvin ääneen luettavaksi. Joidenkin ajatusten kohdalla kun tekee mieli pysähtyä ja jäädä miettimään. Vaikkapa tämä pätkä monologista (s. 147-148):

”Ei kukaan pidä kuolemaa hyvänä asiana, murhaa vielä vähemmän. Ne ovat asioita joita ihmiset surevat koko ikänsä, sitä että ne tapahtuivat silloin kuin tapahtuivat. Mutta se minkä elämä tuo tullessaan vaikuttaa aina sen tuleviin vaiheisiin, niin suuressa määrin että pitemmän päälle meistä tuntuu lähes mahdottomalta kuvitella itseämme ilman sitä tapahtumatta, en tiedä miten sen selittäisin.”(…) ”Mutta käykin niin että tämä vihaksi pistävä seikka on pitkälti juuri se mikä muodostaa tämän ihmisen perustan, eikä hän voi millään luopua siitä, sillä se olisi sama kuin että hän kieltäisi itsensä, pyyhkisi pois sen mikä hän on ilman että hänellä on panna mitään sen tilalle.”

Kirkkaita ajatuksia

En kyllä ole kaikista Maríasin henkilöhahmojen esittämistä ajatuksista todellakaan samaa mieltä! Hänen näkemyksensä ihmisten luotettavuudesta ja häikäilemättömyydestä on paikoitellen todella kyynistä.

Monet henkilöistä liehittelevät ja valehtelevat toisilleen sen mukaan, mikä heille parhaiten sattuu sopimaan. Mutta: Marías ilmaisee kaikki nämä ajatukset on niin selkeästi, että ne haastavat terävöittämään omiakin näkemyksiä. (Olisi mielenkiintoista perata auki tarkemmin Maríasin suhdetta Ortega y Gassetin elämänfilosofiaan, näissä on yhdistäviä piirteitä – mutta en ala tehdä sitä nyt!)

Mutta ei tarvitse laittaa näin raskasta vaihdetta kehiin. Jos ylipäätään koet puntaroinnin rakkaudesta ja kuolemasta kiehtovana, tästä kirjasta löytyy sitä koko matkan ajalta:

”Kun ihminen haluaa jotain pitkään, hänen on hyvin vaikea lakata haluamasta sitä, tarkoitan myöntää tai huomata ettei enää haluakaan tai haluaa toista asiaa. Odotus ruokkii ja voimistaa tätä halua, odotus kasaantuu sen päälle mitä odotetaan, se lujittaa sitä ja jähmettää sen kivikovaksi, ja silloin me kieltäydymme tunnustamasta että olemme tuhlanneet vuosia elämästämme odottamalla jotain merkkiä, niin että kun se lopulta näkyy, se ei enää houkuta meitä tai meitä laiskottaa armottomasti vastata sen liian myöhään tulleeseen kutsuun, joka tuntuu meistä nyt epäluotettavalta, ehkä siksi ettei meitä huvita enää liikahtaakaan sen takia.” (196.)

Tarinat eivät koskaan kumoa kunnolla toisiaan

Javier Maríasin kuolemasta tulee kohta vuosi täyteen. Hän kuoli koronaviruksen aiheuttamaan keuhkokuumeeseen 70-vuotiaana elokuussa 2022. Guardianissa julkaistussa muistokirjoituksessa hänet nimettiin yhdeksi espanjalaisen nykykirjallisuuden tärkeimmistä nimistä.

El Paísin muistokirjoituksessa selvisi puolestaan, että Maríasin viimeiseksi jäänyt kirja, El Paísissa julkaistujen kolumnien kokoelma, sivuaa ainakin nimensä puolesta ruoanlaittoa – ¿Será buena persona el cocinero? / Could the Cook Be a Good Person?. (Itse satuin pohdiskelemaan samaa kysymystä alkukeväästä.)

On sääli, ettei Maríasille koskaan myönnetty kirjallisuuden Nobelia. Meriiteistä se ei ainakaan jäisi puuttumaan. En ainakaan itse tunne monia kirjailijoita, jotka kirjoittaisivat näin kauniisti:

”Se mitä ihmiselle kerrotaan jää häneen pysyvästi ja alkaa muodostaa osan hänen tietoisuudestaan, jopa silloin kun hän ei usko sitä tai on varma ettei sitä ole koskaan tapahtunutkaan, että se on vain mielikuvitusta, kuten romaanit ja elokuvat, (…) ja vaikka myöhemmin kuultu (versio) pyyhkii (aiemman) mielestä, koska kumoaa sen ja on ristiriidassa sen kanssa, sen muisto säilyy, ja ennen muuta säilyy muisto siitä, miten hän oli uskonut kaiken kuulemansa ja pitänyt sitä totena tietämättä että sen perään tulisi vielä versio, joka kumoaisi sen ja jota hän pitäisi vuorostaan totena.”

Maríasin ansiokkuuteen kuuluu myös hänen kykynsä tunnistaa tarinoiden keskeisyys ihmisten elämässä. Ei ole samantekevää, millaisia asioita ja tarinoita sanomme ja kuuntelemme. Ne muodostavat usein koko olemassaolomme perustan. Edellistä lainausta jatkaen:

”Se mitä on sanottu pyörii ja kaikuu mielessä, jos ei valveilla niin puoliunessa tai unessa, missä järkytyksellä ei ole mitään väliä ja missä se rähinöi ja jyskyttää kuin olisi elävältä haudattu tai vainaja, joka palaa ihmisten ilmoille, koska ei tosiasiassa ole kuollut (…). Se mitä on sanottu vainoaa meitä ja käy joskus kylässä kuin kummitus, ja silloin meistä aina tuntuu että onkin sanottu liian vähän, että se pitkääkin pitempi keskustelu oli liian lyhyt ja kelpo selitys täynnä aukkopaikkoja ja että meidän olisi pitänyt kysellä paljon enemmän ja paneutua siihen paremmin, kiinnittää huomiota muihin kuin verbaalisiin seikkoihin, jotka eivät huijaa niin paljon.” (384.)

Viimeisestä lauseesta huomaa kyllä, että Maríasin tausta on englantilaisessa filologiassa, ei akateemisessa filosofiassa. En nimittäin muista että millään ”johdatus argumentaatioon” -kurssilla olisi annettu suosituksia siihen, miten purkaa auki argumentoijan ei-verbaalista viestintää 🙂

Hauskaa uutta viikkoa!

PS: Tässä myös gazpacho-resepti. Suosittelen tätä viileää tomaattikeittoa lämpimästi etenkin lämpimillä keleillä, ja jos ruoanlaitto ei niin hirveästi nappaa: